Heippa. Hercule on saapunut Australiaan ja karanteeniasemalle. Tapasin hänet eilen kahden tunnin vierailun aikana, ja tänään sain tavata vauvaani puoli tuntia. Viikonloppuna ei saa käydä katsomassa. Erinomaista. Ressukka oli laihtunut puoli kiloa matkan jäljiltä ja näytti melkoisen surkealta ainakin mamin silmissä. Reippaasti hän kuitenkin ryhtyi heti leikkimään kanssani, kun oli ensin alkuhalit vaihdettu kunnolla.
I love this boy more than anything
Koko karanteenialue on aika karmiva. Sydneyn Eastern Creek Quarantine Station sijaitsee noin tunnin automatkan päässä Sydneystä, ja itse menen sinne ensin junalla tunnin ja sitten poljen pyörällä juna-asemalta karanteeniin 15 minuuttia. Kuuntelin eilen muiden vierailijoiden juttuja, kun he kertoivat ajaneensa neljä tuntia päästäkseen tapaamaan lemmikkiään. Toinen nainen kertoi kävelevänsä juna-asemalta karanteeniin joka kerta 40 minuuttia per suunta.
Itku tulee, kun mietin sekunninkin, missä fiiliksissä vauvani on ollut, kun häntä on tuotu tänne pimeässä Australian yössä järkyttävän pitkän lentomatkan jälkeen. Samalla alueella on myös kasveille oma karanteeni, ja eilen näin myös hevosia ja ampiaisten suhteen oli myös käynnissä joku operaatio, kun kaksi valkoisiin haalareihin pukeutunutta henkilöä hääräsi jotakin niiden kanssa.
Jos nyt kysyttäisiin, en kyllä lähtisi tähän rumbaan enää ikinä. Niin hirveää henkistä kidutusta tämä on ollut minulle, mutta ennen kaikkea fyysisesti ja henkisesti raskasta Herculelle. Olen jutellut tästä tuskallisesta koettelemuksesta muiden koiranomistajien kanssa ja kaikilla on samat fiilarit lemmikkejään kohtaan. Niiden avuttomuus kai tekee sen, että ajattelee, että pitäisi koko ajan olla hoivaamassa ja että koira jotenkin kaipaa sitä. Niinhän se ei ole. Koira elää sekunnissa ja minuutissa. Ei sen muisti ole kovin kehittynyt ja tulevaisuutta se ei osaa ajatella.
Henkilökunta oli ystävällistä ja kaikki, jotka olivat eläimien kanssa tekemisissä, tuntuivat tosi ammattitaitoisilta. Hercule on kuitenkin melkoinen ruipelo ollut aina ja kronkeli ruoan suhteen, joten olen aika huolissani siitä, syökö hän kunnolla viikonlopun aikana. Aion kyllä soittaa sinne vastusteluista huolimatta ja kysyä miten menee. Vein hänelle tänään ison pussin kanapaloja ja ne katosivat massuun minuutissa. Taisi olla melkoinen nälkä pojalla!
Hercule sai eilen myös uuden pupun, uusia leluja ja ison tyynyn, jossa on muumityynynliina. Lisäksi jätin hänelle tänään oman t-paitani. Jätin karanteenin pakastimeen myös jauhelihaa viikonloppua varten ja jogurttia, jota Hercule rakastaa.
Molemmilla kerroilla lähtiessäni on tullut kova itku ja pala kurkkuun, ja en tiedä mitään niin hirveää kuin jättää oma vauva tuollaiseen vankilaan, jossa koirat haukkuvat jatkuvasti ja jossa virikkeitä ei juuri ole. Oli hirveää myös huomata, ettei läheskään kaikkien koirien omistajat tai hoitajat koiranulkoilutuspalveluista tulleet vierailemaan eilen koirien luona. On sydäntäsärkevää kuunnella, miten koira ulvoo ikäväänsä, eikä kukaan käy paijaamassa ja halimassa, vaikka tarve olisi kova.
Jotenkin kuvittelisi, että tällaiset paikat eivät enää kuuluisi 2000-luvulle, mutta näillä mennään nyt. Vaikka aurinko paistaa kauniisti ja helteisen lämpimästi Sydneyssä myös tänään, olo on aika musta. Vaikea olla, kun vaikka itkee, niin sekään ei oikein helpota. Harmaan päivän ainoa hyvä uutinen oli, että kaikki Herculen paperit ovat kunnossa, eikä mikään rokotus tai verikoe ole väärä, vaan poika pääsee kotiin suunnittellusti ja vieläpä 21. eikä 22. joulukuuta.
Heippa.
